Meidän kodin on nyt täyttänyt suuri suru. Saimi mummu on poissa. Saimi nukkui tänään pois ja lähti Eskon luo taivaaseen. Tällä kertaa poismeno oli vaikeampi kuin Eskon kohdalla, koska lopullisen päätöksen jouduimme tekemään me. Rakkaimman pois nukuttaminen on kauhein asia mitä olen pelännyt ja nyt sen jouduin kohtaamaan. Päätös on ollut todella vaikea, koska ilman kivuliasta linssiluksaatiota ja sokeutumista tuo mummu köpöttelisi varmaan vielä Ranskan maallakin. Toinen linssi luksoitui jo viime keväänä ja silmä poistettiin kokonaan, koska se oli helpoin ratkaisu vanhan koiran ollessa kyseessä. Saimin sydän meinasi pysähtyä jo tuossa nukutuksessa, joten päätettiin, että tuo on viimeinen leikkaus johon sen viemme. Saimi näki toisella silmällä vaihtelevasti ja se menetti välillä näkönsä kokonaan ja monet itkut ehdin jo itkeä kesällä luullen että nyt se joudutaan lopettamaan. Aina kun luulin että toivo on menetetty ja olin porannut koko illan, niin kas kummaa, aamulla mummu oli kokenut ihmeparanemisen ja näki taas!!! Toivoin vain että mummu saa elää kanssamme vielä kesän...Ja elihän se!

Sitten mummun silmä rauhoittui ja se näki suht hyvin koko kesän ja syksyn, kunnes joulukuun alussa heräsimme yöllä vinkaisuun kun mummu hyppäsi sängystä alas. Linssi oli vaihtanut asentoa. Saimi menetti taas näön alkaen törmäillä joka paikkaan. Tälläkertaa linssi ei enää palautunut, eikä myöskään näkö. Hyvinhän tuo mummu tosin tutussa paikassa sokeanakin pärjäsi, osasi hetken päästä tehdä kierroksen ulkona ja löysi itse takaisin sisään. Mutta kyllähän se melkoista törmäilyä sisällä oli, Saimi kun oli iki-liikkuja ja oli tottunut seuraamaan mukana joka paikkaan, eikä se enää tiennyt missä joka paikka on?

Elmerillä ja Siirillä on ollut aina suuri kunnioitus mummua kohtaan. Vaikka se on sokeutunut, ei minkäännäköistä kiusaamista ole ilmennyt. Päinvastoin, Siiri on yrittänyt madella vielä pienempänä matosena sen edessä ja nuolla vielä ahkerammin sen naamaa!

Todella vaikea on nähdä Parsonista kipua, kun ne eivät sitä helposti näytä. Välillä tuli syyllinen olo, pidänkö tätä koiraa itsekkäistä syistä hengissä, kun en pysty viemään piikille? Mutta Saimi söi hyvin, nukkui hyvin, vatsa toimi ja häntä heilui, ei koira silloin ole kovin kipeä. Viimeisen viikon aikana Saimi muuttui kuitenkin levottomammaksi. Se ei oikein suostunut olemaan paikallaan ja teputti eestaas, yölläkin. Nyt se alkoi myös vinkumaan välillä, vaikka se oli käynyt ulkona ja syönyt. Ajattelin, että nyt ei ole kaikki enää kohdallaan. Nyt oli pakko olla vahva ja tehdä päätös. Sitten tuli valtava pääkipu...

Mummu eli pitkän ja onnellisen elämän - 14,5 vuotta. Pari ensimmäistä Saimin elinvuotta asuimme kerrostalossa ja se elämänmuoto ei sopinut Saimille ensinkään. Se teki tihutöitään ja tuhosi paikkoja aina kun oli kotoa pois. Sen motto tuntui aina olevan: MUAHAN ETTE TÄNNE JÄTÄ!!!! Tuolle suloiselle karvanallelle kasvoi pienet pirunsarvet päähän kun ovi sulkeutui edessä. PERKELE, TÄMÄ EI JÄÄ TÄHÄN!!!

Onneksi jo vuonna -97 muutimme maalle tänne Hauskaan, jolloin Saimi muuttui aivan toisenlaiseksi koiraksi. Maalaiselämä sopi Saimille. Ainut milloin takuuvarmasti tapahtui jotain, oli jos Esko otettiin mukaan ja Saimi jätettiin kotiin. (pakko oli joskus) Tällöin lähti säleet ikkunanpokista, ovista ja ovenkarmeista... Saimilla oli vahva läheis-riippuvuus ja se seurasikin aina mukana joka paikkaan. Myös vessaan -  keskellä yötä.

Nyt on armottoman tyhjä olo.. Kuka meillä nyt kompastelee, liukastelee, takertuu jokapaikkaan? Kuka törmäilee ja on aina jaloissa pyörimässä? Kuka putoaa sängystä joka yö ja tuhahtaa? Kuka pitää jöötä tälle nuorisolle?

Ikävä on valtava.....

Toivottavasti Eskon ja Saimin jälleennäkeminen taivaassa on yhtä lämmin, kuin tässä. Video vuodelta 2007